Yhdeksän tuntia kaksikymmentäseitsemän minuuttia

Minä rakastan kipakkaa aurinkoista talvea ja yhä korkeammaksi kasvavia kinoksia, mutta ehkä talven paras ominaisuus kuitenkin on, ettei se kestä ikuisesti. Aikaisen kevättalven ihan silmissä lisääntyvä valo ja linnunlaulun yhtäkkinen palaaminen osaksi äänimaisemaa ovat kuin pohjoisen sitkeille asukeille osoitettu anteeksipyyntö sydäntalven koettelemuksista. Ja minä annan anteeksi!


Se on kevät nyt, jos ette ole huomanneet. Silti vielä pitäisi muka malttaa parisen kuukautta ennen kuin kannattaa ryhtyä kylvötouhuihin. Ovelat siemenkauppiaat lähettivät kuvastonsa jo vuodenvaihteessa: kymmeniä sivuja värikkäitä kuvia keskeltä kesää. Onneksi en ole kovin heikkona kukkasiin vaan kiinnostunut lähinnä ruokapöydän notkuntaa lisäävistä versoista. Saatoin jonkinlaisessa mielenhäiriössä kuluttaa vuosi sitten seitsemänkymmentä euroa siemenostoksiin ja yritän pysyä maltillisempana tänä vuonna, edellisvuoden siemeniä kun on jäljellä joka lajia ja osa kasveista tuotti tietysti uusiakin. Olen kuitenkin luvannut itselleni pussillisen marjatomaatin siemeniä koska omat kesätomaatit nyt ovat ehkä parasta mitä parvekkeelta voi suuhunsa saada ja ajatus minimaalisista tertuissa kasvavista tomaateista herättää minussa suurta hilpeyttä. Alkusyksystä söimme kirsikkatomaatteja pitkään varsinaisen kesän jo kylmettyä sillä nostimme tomaattipuskat sisälle keittiön ikkunan eteen ja ulkona vielä vihreiksi jääneet hedelmät kypsyivät kiltisti muutaman yksilön päivävauhtia kunnes puskat olivat tyhjät.


Toistaiseksi olen tyytynyt tuolla samaisella ikkunalla kasvaviin herneenversoihin. Kissoille on oraita, joita mässyttävät ahnaasti päivittäin. Kannoin viime kesän jämämullat eteiseen joku viikko sitten kun nämä klementiinit kaipasivat täytettä ruukkuunsa. Tällainen joutilas sunnuntaipäivä saa aikaan melkoista syyhyämistä sormissa ja katse harhailee multasäkin suuntaan. Viime kevät kuitenkin opetti, että liian aikaisin kylvetyt taimet ovat auttamatta vähän surkeita honkkeleita siinä vaiheessa kun ulkona on tarpeeksi lämmintä minkään kasvattamiseen. Malttia siis.


Taidan jotain tehdäkseni istuttaa talven ajan vesikarahvissa viihtyneen peikonlehden ja rönsyliljojen työntämät poikaset ruukkuihin, ja ehkä vähän tehdä ajatustyötä sen eteen miten saan kaikki ruukut ja purkit parin kuukauden kuluttua taas mahtumaan valoon ikkunoiden läheisyyteen. Jossain kun kuulemma pitäisi ihmistenkin mahtua syömään ja olemaan - ihme nitkutusta minusta.

Töpö

Kiitos kun tulit talvi

Talven ensimmäisenä oikeana pakkaspäivänä aurinko paistaa terävästi, kuten kuuluukin. Valo saa siirtelemään huonekaluja ja pyyhkimään pölyjä. Lihakset ovat väsyneet viikonloppukurssin useista joogaharjoituksista ja mieli tuntuu löytäneen takaisin kotiin. Unohdan peittää moottoritien pitsiverholla kuvia ottaessani mutta sitten oivallan, että jos tie ei häiritse minun silmääni tässä istuessani miksi peittäisin sitä kuvistakaan. Totta se on, ikkunani alla kulkee moottoritie! Niin se menee.

Tanelilta terveisiä.

Vuoden vaihtuessa sukelsin särjetyn jään kappaleiden seuraksi avantoon, katselin tähtiä ja join punaviiniglögiä niin että lainaemalimukit muuttuivat sinisiksi. Juoksin myös mäntyä ympäri otsalamppu kädessäni, jotta valokuvaajatoveri saisi hienoja valotuksia muistikortilleen (olisi päheämpää sanoa filmilleen mutta sehän ei olisi totta).

will you answer a call if you do not know who is calling
i guess the whole point of it all is that
we never know really

Kuunteluvinkkejä ja purnausta nuorisosta

Terve. Haluan suositella kahta radio-ohjelmaa.


Juuri äsken loppui Eve Mantun pyhyyttä käsittelevä ohjelma, jossa oli kauttaaltaan hyviä fiiliksiä sekä minusta aika vaikuttava hiljaisuus noin keskipaikkeilta ostoskeskusta. (Tullee ihan pian kuunneltavaksi tänne). Laitoin ohjelman taustahöpinäksi kun taittelin vihkoja työn alla olevia kalentereita varten. Ajattelin tutustua aikaisempiinkin saman tekijän ohjelmiin sillä oli perin mukavaa kuunnella ihmisen kiireetöntä rupattelua siinä työskentelyn lomassa. Ihan kuin olisi viettänyt aikaa itseään laajemmassa ja paremmassakin seurassa.


Eilen illalla taas kuuntelin unisaduksi kirjailija Juha Seppälän Muumipapan fiktiiviset muistelmat, jonka voi kuunnella Areenasta vielä huomiseen keskiviikkoon kello kolmeentoista saakka. Hymähtelin useampaan kertaan vaikka piti yrittää nukkua ja mieleen nousi kaukaisia muistoja siitä miten minäkin lapsena olen tullut viedyksi sinne muumimaailmaan. Seppälä antaa asteen raadollisemman kuvan tästä muumifanien paratiisista mutta pystyin kyllä samaistumaan.


Ja koska molemmat edellä mainitut ovat Ylen tarjonnasta on minun luontevaa tässä yhteydessä tehdä tiettäväksi, että nuoruusvuoteni ovat lopullisesti ohi eli on turha enää koettaa laittaa minua nuorten kastiin, sillä minusta kehityksessä on mennyt jotain pahasti pieleen kun hälyttävän suuri osa nuorisosta laittaisi Ylen mainosrahoitteiseksi ja tuijottaisi mieluummin tositv-schaibaa ja Talenttia. Ymmärrän nyt täysin minulle aiemmin käsittämättömän vanhusten kärttyisyyden ja kovaääniset päivittelyt nuorison tilasta, sillä toisinaan sukupolvien väliset kuilut yksinkertaisesti ovat liian leveitä ja syviä, ja vieläpä täynnä verenhimoisia iilimatoja. Terveisiä vaan kaikille ammattikoululaisille, jotka päivittäin ajavat yhden pysäkinvälin bussilla energiajuomat käsissä - olisihan toki pikkuisen liian rankkaa kävellä se kolmisen sataa metriä tunnilta toiselle. Hurlumhei.


Ei silti, niin kai se on maailmanhistoriassa mennyt ja ehkä menee vastakin. Noin muutaman vuosikymmenen kuluttua ehkä luovutan ja tyydyn osaani menneen mailman fossiilijäänteenä. Vielä ei kuitenkaan maistu pölyltä kurkussa, paitsi siivouspäivinä.

Epilän kylpylä

Kävimme tänään käyskentelemässä Epilänharjulla. Sattumalta törmäsimme yllättäviin raunioihin, joiden epäilimme liittyvän sota-aikaan, etenkin kun harjun päältä löytyi infotaulu vuosina 1941-44 harjulla sijainneesta ilmatorjuntayksiköstä. Lyhyen tiedonhaun jälkeen rauniot paljastuivat kuitenkin hieman omalaatuisemman rakennelman jäänteiksi, joiden olemassaolosta minulla ei ollut minkäänlaista aavistusta. En ollut koskaan kuullut kenenkään paljasjalkaisemman tamperelaisenkaan puhuneen tästä Epilän kylpylästä - en edes Pispalan tunnelmallisissa kuppiloissa. Liekö harrastuneisuuden puutetta.

Olimme osuneet jääkaudella muodostuneeseen suppaan, jonka pohjalla lilluu tänä päivänä kirpeänvihreää vettä ja kaatunutta ryteikköä. Lammikon keskellä on pieni saari, jonne johtaa ruostunut valurautainen siltakehikko.

Ympäröivä maasto on täynnä sammalen peittämiä, osittain sortuneita betonikatoksia, joista törröttävän raudoituksen varassa roikkuu päänkokoisia betonimöhkäleitä, ja kauempana näkyy ympyrän muodossa aluetta kiertävää muuria. Lammen rannassa tönöttää graffiteilla koristettu torni, jonka sisällä nousevat kapeat portaat katolle.

Teollisuusherra Sixtus Syrjänen alkoi 1930-luvulla rakennuttaa tälle paikalle roomalaistyyppistä kylpylää hyötypuutarhoineen. Rakennushankkeen tarkoituksena oli työllistää Syrjäsen omistaman Oy Sahanterän väkeä, jolta työ oli vähentynyt pula-ajan tähden. Tähän hätään löytyneen lähdeaineiston eli Ylen Kadonnut Tampere -sivuston ja Wikipedian perusteella alue on ollut omenapuineen, marjapensaineen ja holvikaarineen sangen idyllinen paikka. Puoliympyrän muotoinen paviljonki ei ilmeisesti kuitenkaan koskaan valmistunut, eikä lammen syvyys riittänyt uimiseen, joten kylpeminenkin taisi jäädä vähiin.

Meiltä jäi tällä reissulla näkemättä Sixtus Syrjäsen asuintalon Rauhanlinnan pihalta kylpylään johtanut kivisilta, jonka pitäisi edelleen olla pystyssä aivan Porin radan tuntumassa. Itse Rauhanlinnan paikalla on nykyään rivitaloja, jotka Tampereen kaupunki rakennutti purkamansa rakennuksen tilalle joskus 1980-luvulla. Alue on Tampereen kaupungin omistuksessa, ja rauniot kaupungin virkistysalueella.

Tämä hämmentävä perjantaipäiväinen löytö kutkuttaa mielikuvitusta ja pakottanee minut sukeltamaan historiankirjoihin seuraavalla kirjastoreissullani. Rauniot saavat myös ihmettelemään minkä tähden jokin näin omalaatuinen osa Tampereen historiaa saa näivettyä rivitalojen, rautatien ja voimalaitoksen välisessä ryteikössä täysin vailla huomiota, omia aikojaan rapaantuen. 

Epilän kylpylän raunioille pääsee seikkailemaan kääntymällä Pispalan valtatieltä Haapalinnan hotellin kohdalta Lielahden voimalaitokselle päin, alittamalla rautatien ja jatkamalla voimalan aidan viertä vasempaan, erilaisten katukiveyslaattojen ja betoniporsaiden säilytyspihana toimivan epämääräisen hiekkaläntin poikki harjua kohti. Tästä lähtee polku ylös rinnettä. Vasemmalla näkyy pian portaittain junaradan suuntaan laskeva betoninen muuri, jonka viertä pääsee laskeutumaan alas suppaan.

Vierailijoita

Meiltä on löytynyt viime päivinä muun muassa kiintymystä, mustasukkaisuutta, pelkoa, hepulointia (sekin on tunne), ilonhypähdyksiä, turhautumista, kiukkua, yleistä epämukavuuden ärinää ja pohjatonta pettymystä kun uusi kaveri ei haluakaan leikkiä (kuvassa pettymys keskellä).

Vierailijoiden lisäksi meillä on uusi taulu, jossa on paapan joskus tuolloin filmiaikaan ottama kuva lokeista. Kävin eilen juttelemassa paapalle. Hautausmaat ovat hurjan kauniita pyhäinpäivisin kun kynttilöitä on melkein joka haudalla.

Löysin eilen sellaisen kiven, johon on kaiverrettu tikkukirjaimilla koruttomasti "Äiti". Siinä oli tosi monta kynttilää. Vaikutuin, ja tunnen rauhaa ja iloa sen vuoksi, että joku on ymmärtänyt tehdä sellaisen kiven.

Lokakuun taitteessa

Pääkadun varrella täydessä kahvilassa ihmiset joutuvat istumaan lähellä toisiaan harmaaksi sävyttyneenä sunnuntai-iltana. Vaaleanpunaiseen pikeepaitaan ahtautunut tummahiuksinen nuorimies istuu pitkän pöydän keskivaiheille pöydän päiden ollessa varattuina. Rautatieaseman puoleisessa päässä kaksi naista keskustelee ilmeisesti pitkästä aikaa kunnolla keskenään. Mies juo kahviaan muualle katsellen mutta toinen naisista on selvästi vaivautunut tämän läheisyydestä. Jonkin ajan kuluttua mies jättää takkinsa tuolin selkänojalle ja poistuu. Vaivautunut nainen kumartuu kiihkeästi lähemmäs ystäväänsä ja alkaa selittää tälle nopeasti jotakin.

Maanantai-iltapäivänä kello kahden ja kolmen välillä kirjaston työskentelysalissa tuntematon mieshenkilö antaa estoitta pierujen soida muuten hiljaisessa tilassa. Muut eivät reagoi havaittavasti mutta nuorta vaaleatukkaista naista naurattaa joka kerta.

Keski-ikä Le Havren tiistain päivänäytöksessä on arvioitava noin kuudenkymmenen ikävuoden paikkeille. Arvokkaan näköinen valkotukkainen mies vaatii penkkirivin päässä istuvaa rouvaa pysymään aloillaan astuessaan tämän editse keskemmälle riviä. Miehellä on takkinsa alla kirkkaanpunainen villapaita ja kaulassa aistikkaasti aseteltu tumma huivi. Hänen seuralaisensa asua on vaikea muistaa.

Keskiviikkona ennen puolta päivää nuorehko selvästi lenkiltä palaileva pariskunta riitelee punatiilisen kerrostalon pihassa. Kaukaa näkee naisen alkavan murjottaa. Pari kulkee hieman erillään kohti taloa eikä nainen suostu kulkemaan ensimmäisenä ovesta miehen avatessa sen hänelle. Henkilöt katoavat talon sisään.

Tulevaisuus kämmenellä

Tähän mennessä vuosien varrella kertyneistä ehdoton lempikalenterini on itse yhteen nidottu aavitosen kokoinen kankaalla päällystämäni järkäle, jossa oli vähän normaalia tulostuspaperia paksummat, päällystetyt valkeat sivut ja joka aukeamalla yhden viikon päivät. Vuosia taisi olla kaksi tai kolme, eli sama kirja kulki mukanani pari vuotta. Tämä oli joskus lukioaikana, tai yläasteen ja lukion taitteessa. Tapani mukaan tein seuraavan kalenterin ennen kuin edellinen loppui, jolloin hylkään vanhan ennenaikaisesti rakastuttuani uuteen versioon. Silti lempikirja oli käytössä pitkään ja rähjääntyi reissussa, täyttyen kaikenlaisesta muustakin materiaalista kuin päivittäisistä menoista ja ylöskirjatuista tunnelmista.

Olin joksikin aikaa unohtanut kirjojen sitomisen kokonaan, saaden viimeisen vuoden aikana valmiiksi vain yhden kirjan, johon siihenkään en ollut tyytyväinen sillä erehdyin tekemään päiväkirjaani tummansiniset kannet enkä erityisemmin pidä sinisestä väristä. Kuitenkin muutama viikko takaperin ystäväni pyysi minua tekemään itselleen työpäiväkirjan. Minä lupasin, ja sidoin, ja rakastuin taas. Nyt olen aivan pyörryksissä. Menen iltaisin malttamattomana nukkumaan ja aamulla riennän ensimmäiseksi vapauttamaan valmista kirjaa painon alta ja katsomaan miten kauniisti se aukeaa. Tauko teki hyvää. Oivalsin ennen päänvaivaa aiheuttaneita työvaiheita uudelleen ja olen pirun tyytyväinen itseeni. On ihanaa pitkästä aikaa luoda jotakin kaunista.

Uudelleen löytyneen inspiraation myötä otin urakakseni sitoa itselleni uuden lempikalenterin, joka seuraisi mukanani seuraavat pari vuotta. Eilen sain sen valmiina käsiini. Onnistuin, sillä tunnen jo nyt suurta kiintymystä kaksi päivää käytössä olleeseen toveriin, jonka olemuksessa on hiven lempeän samettista vakautta ja tomeraa, turvallista painon tuntua. Laukussa kulkee taas ystävä.

Kirjaa sitoessa tuntui oudolta pidellä käsissä ei nyt lähestyvää, vaan sitä seuraavaa vuodenvaihdetta, tai asettaa paikalleen joulukuun 31. päivä vuonna 2013. Aika kuluu. Asiat muuttuvat. Se tuntuu hyvältä.

leijailee

Toveri työnsi tänään kuunneltavaksi Tuomari Nurmion viime vuonna ilmestyneen levyn Paratiisin puutarha. Loistokkaan hyvä levy, löytyy Spotifysta, suosittelen. Olin kuuntelemassa Nurmiota reilu vuosi sitten kun Pakkahuoneella järjestettiin Maailmantango-festarit, mutta silloin taisi olla vähän vanhempi tuotanto soitannossa ja huomiosta kilpailivat samalla M. A. Numminen sekä Pelle Miljoona. Tänään ollaan vain me kaksi, minä ja vanha kunnon Tuomari. Loistokasta.

Mestariotos

Olin tänään vähän kävelyllä 33 vuotta vanhan Pentaxin kanssa. Linnoittauduin junaradan varteen kun huomasin raiteiden yllä palavan vihreitä valoja. En käsitä junia ohjaavien valojen logiikasta oikeastaan mitään mutta muistelin yleensä nähneeni punaisia silloin kun raiteella ei kulje junaa, joten toiveikkaana jäin odottamaan. Oli puolipilvinen, kuulas, hieman tuulinen syyspäivä. Tähtäilin kumpaankin suuntaan ennen kuin päättelin junan olevan todennäköisesti menossa siihen suuntaan, josta vihreät valot näkyvät. Jes, tuolta se siis tulee. Aurinko tuli välillä esiin ja katosi taas pilvien taa. Säädin aukkoa ja valotusaikaa sopiviksi (olen rakastunut niiden säätämiseen sillä en yleensä kuvaa järjestelmäkameralla) ja asettelin tarkennusta lähelle, kauas, puoliväliin. Jos odotan junan pääsevän tuohon niin kuva on täydellinen, ajattelin, ja tuohon siis tarkensin. Olin vähän hermostunut, junat liikkuvat välillä niin nopeasti, hetken tultua en ehtisi tottumattomuuttani vaihtaa enää säätöjä. Siksi tein kaiken valmiiksi etukäteen.


Nyt se tulee! Mutkan takaa kaarsi esiin yksinään sutjakasti liikkuva keltainen mikälie huoltoveturi matkalla keskustaan päin. Jes, jes, voi miten hyvin voi sopia keltainen pikkuveturi syksyn värjäämien puiden keskelle auringonpaisteeseen! Ihanaa! Onneksi jäin odottamaan! Tästä tulee loistava kuva!


Keskityin, pihtasin kuvan ottoa kunnes veturi ehti juuri siihen täydelliseen kohtaan tähtäimessäni, nyt.. nyt.. nyt painan laukaisinta, KLIK - ja mitään ei tapahdu.


Suljin ei ollut viritettynä, se oli kai itsekseen lauennut laukussa kävellessäni, sillä olen noudattanut M:n hyvää neuvoa aina virittää valmiiksi koska muuten se mestariotos jää ottamatta. Niinpä niin.


Häkeltyneenä vastoinkäymisestä taistelin saadakseni kameran vielä kuvauskuntoon seuraten samalla katseellani iloisesti ohitse liukuvaa veturia, ja räpsäisin kaiketi täysin ala-arvoisen paniikkiotoksen seuraavan mutkan taa loittonevan vaunun perään.
Saanette sitten nähdä sen kun filmi tulee kehityksestä joskus. Että sellaista.